Etusivu Kirjasto Kalevala-kokoelma Vieraskieliset Kalevalat Tekstinäytteitä Balttilaiset ja suomalais-ugrilaiset kielet

Tekstinäytteet: balttilaiset ja suomalais-ugrilaiset kielet

Ensimmäinen luku, jakeet 196-244: Maailman synty.
(Sotka etsii pesimäpaikkaa. Veen emonen, ilman impi kohottaa polvensa merestä sotkalle pesäpaikaksi.)

Latvia

Kalevala, somu tautas eps, 1964. Käännös L. Laicens
(Säkeistöjen jakoa on muutettu niin, että rivit vastaisivat toisiaan.)

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Dzirdçja to ûdens mâte,
Ûdens mâte, gaisa meita,
Cçla ceïgalu no jûras,
Plecu uzcçla no viïòiem,
Lai kur pîlei ligzdu taisît,

Mâjokli kur iemetinât.
Ðitâ pîle, glîtais putnis,
Lidoja un lidinâja.
Redzçj’ ûdens mâtes celi,
Ieraudzîja zilâ selgâ;
Nodomâja siena kuðíi,
Ðíita esam jaunu cini.

Lidoja un lidinâja,
Uzsametâs ceïagalâ.
Uztaisîja tur sev ligzdu,
Iedçja tur zelta olas;
Visas seðas zelta olas,
Septîto dçj dzelzu olu.

Sâka viòa perçt olas,
Ceïagalu sasildîja.
Perçj’ dienu, perç otru,
Perçja jau treðo dienu.

Nu tai vietâ ûdens mâte,
Ûdens mâte, gaisa meita,
Sajuta sev sakarsumu,
Nojauta, ka âda kvçlo;
Ðíita ceïagalu liesmâs,
Izkusuðas visas dzîslas.

Sadrebçjâs ceïagalis,
Sakustçjâs locîtava;
Bira ûdenî nu olas,
Ievçlâs tâs jûras viïòos;
Sasitâs tâs drusku druskâs,
Gabalos tâs sadauzîjâs.

Dûòâs negâja vis postâ,
Iekrituðas ûdens dzîlç.
Drumslas pârgrozîjâs labi,
Èaulas izveidojâs skaisti;
No tâs olas apakðdaïas
Izaðíîlâs mâte zeme,
Bet no viòas augðas daïas
Radâs augstais debess lokums;
Dzeltânuma virsçjdaïa
Vçrtâs dienas saules gaismâ,
Olas baltums, augðas daïa
Izmetâs par mçnesnîcu;
Bet no olas raibâs puses
Zvaigznes saradâs pie debess,
Un no melnuma, kas olâ,
Cçlâs gaisâ mâkoòpulki.

Unkari

Kalevala, 1976
Käännös István Rácz
(Säkeistöjen jakoa on muutettu niin, että rivit vastaisivat toisiaan.)

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Akkor az a vízi asszony,
víz tündére, lég leánya,
tengerbõl térdét emeli,
vállát hozza a hullámból,
hol a réce fészket rakjon,
hímes hajlékot építsen.

Épp ot repült a kis réce,
sebes szárnyán arra szállott:
látta lábát a leánynak,
kéklõ tengerben a térdét.
Hitte, hogy zsombékra talált,
finom, puha fûcsomóra.

Körözött még, majd keringve
eszállt a leány térdére,
remek fészket rakott reá,
tojásit térdére tojta:
hat szép tojást színaranyból,
hetediket hideg vasból.

Kezdi költeni tojásit,
költi egy nap, két nap költi,
három hosszú nap multával
meleg lett a leány térde!

Tenger tiszta tündérének,
vízasszonynak, légi lánynak
térde tüzesedni kezdett,
pirúlt, parázslott a bõre,
úgy érezte, mintha égne,
tagjaiban tûz tombolna!

Térdét mérgesen megrázta,
lábát lengette, lóbálta:
tengerbe gurúlt a tojás,
mind a hét hullámba hullott,
széttört mind a sziklaszirten,
zúzódott a zátonyokon.

De nem vesztek el a vízben,
semmi sem súlyedt a sárba,
megmaradt minden darabja,
mássá, szebbé megváltozott!
Tojásnak alsó felébõl
lett a földnek kemény kérge,
tojásnak felsó felébõl
lett a magos mennyboltozat,
tojás sápadt sárgájából
gyönyörû szép nap született,
tojás felsõ fehérjébõl
lett a halvány hold korongja,
tojás tarka foltjaiból
csupa csillag let az égen,
tojás fekete foltjából
sötét felleg sûrûsödött.

Graafinen suunnittelu Statiivi | Tekninen toteutus PVP | Copyright © 2014 Ylivieskan kaupunki