Tekstinäytteet: germaaniset kielet

Ensimmäinen luku, jakeet 196-244: Maailman synty.
(Sotka etsii pesimäpaikkaa. Veen emonen, ilman impi kohottaa polvensa merestä sotkalle pesäpaikaksi.)

Englanti (W. B. Kirbyn käännös)

Kalevala, the Land of the Heroes, 1985.
Kääntänyt W. B. Kirby. Kirbyn käännös ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1907.

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Then the Mother of the Waters,
Water-Mother, maid aërial,
From the waves her knee uplifted,
Raised her shoulder from the billows,
That the teal her nest might ‘stablish,
And might find a peaceful dwelling.

Then the teal, the bird so beauteous,
Hovered slow, and gazed around her,
And she saw the knee uplifted
From the blue waves of the ocean,
And she thought she saw a hillock,
Freshly green with springing verdure.

There she flew, and hovered slowly,
Gently on the knee alighting;
And her nest she there established,
And she laid her eggs all golden,
Six gold eggs she laid within it,
And a seventh she laid of iron.

O’er her eggs the teal sat brooding,
And the knee grew warm beneath her;
And she sat one day, a second,
Brooded also on the third day;

Then the Mother of the Waters,
Water-Mother, maid aerial,
Felt it hot, and felt it hotter,
And she felt her skin was heated,
Till she thought her knee was burning,
And that all her veins were melting.

The she jerked her knee with quickness,
And her limbs convulsive shaking,
Rolled the eggs into the water,
Down amid the waves of ocean;
And to splinters they were broken,
And to fragments they were shattered.

In the ooze they were not wasted,
Nor the fragments in the water,
But a wondrous change came o’er them,
And the fragments all grew lonely.
From the cracked egg’s lower fragment,
Now the solid earth was fashioned,
From the cracked egg’s upper fragment,
Rose the lofty arch of heaven,
From the yolk, the upper portion,
Now became the sun’s bright lustre;
From the white, the upper portion,
Rose the moon that shines so brightly;
Whatso in the egg was mottled,
Now became the stars in heaven,
Whatso in the egg was blackish,
In the air as cloudlets floated.

Englanti (Eino Fribergin käännös)

Kalevala, epic of the Finnish people, 1988. Käännös Eino Friberg. Friberg muutti jo lapsena Yhdysvaltoihin ja on kääntänyt suomalaiskansallista kirjallisuutta englanniksi. Hänen käyttämäänsä runomittaa on kiitetty vaihtelevaksi ja hän on käyttänyt käännöksessään amerikanenglannille tyypillisiä ilmaisuja.

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

So the mother of the water,
Water mother, airy maiden,
Raised her knee above the surface
And her shoulder from the wave
As a refuge for the scaup
And a welcome nesting place.

Then that scaup, the lovely bird,
Fluttering round and hovering over
Spied the water-mother’s knee
Lifted from the sea’s blue surface;
Took it for a grassy tussock
Or a tuft of new-grown turf.

Flies about, flitting here and there,
Settles on the lifted kneecap.
It is there she builds her nest,
There she laid her golden eggs –
Six were the golden eggs she laid,
But the seventh was of iron.

She began to hatch the eggs there,
Heating up the lifted kneecap;
Brooded one day, brooded two days,
Even on the third day brooding.

Then the mother of water,
Little mother, airy maiden,
Felt the rising heat upon her,
Felt as if her skin were scorching,
Thought her kneecap was on fire,
That her very veins were melting.

All at once she jerked her knee,
Agitating every member,
And the eggs rolled in the water
To the tumbling of the tides;
Into bits the eggs were broken,
Shattered into crumbs and pieces.

But the eggs and pieces were not
Mixed up wit the mud and water
For at once the crumbs grew comely
And the pieces beautiful.
One egg’s lower half transformed
And became the earth below,
And its upper half transmuted
And became the sky above;
From the yolk the sun was made,
Light of day to shine upon us;
From the white the moon was formed,
Light of night to gleam above us;
All the colored brighter bits
Rose to be the stars of heaven
And the darker crumbs changed into
Clouds and cloudlets in the sky.

Fääri

Kalevala, tjódkvÍdi finna, 1993.
Käännös Johannes av Skardi.

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

So hin væna sæarmóðir,
loftsins ungmoy, yndissprundið,
hevjar upp úr havi knæið,
upp úr bylgju herðablaðið,
snípuni til rúmligt reiður,
lendi, henni longdist eftir.

Snípan, hesin fagri fuglur,
flýgur langan fram og hugsar;
sær nú knæskel sævarmóður
millum havsins bláu bárur,
hugsar, tað er grøsug túgva,
vallað torva, verd at byggja.

Grundar hon og langan leinkir,
seg at knæskel lágt hon lækkar;
har nú ruddar hon sær reiður,
og hon verpur egg við gylling;
seks av teimum skyggin gullegg,
sjeynda eggið er eitt bleytegg.

Snípan býr seg til at bøla,
vermir væl ta køldu knæskel,
bølir ein dag, bølir báðar,
inn í triðja enn hon bølir.

Varnar milda móðir sævar,
ungmoy loftsins, yndissprundið,
at hon fer at orna illa,
følna húðin fer at snerkjast,
tykir knæið byrjar brenna,
allar sinar bráðna burtur.

Skakar hon nú hveppin knænum,
og hon hevjar øllum limum –
eggini í sjógvin sturtnast,
spjaðast út um allan ægin,
brotna so í bitar sundur,
kopparnir í skeljasori.

Eggini ei undir søkka,
brotini ei burtur spillast,
molarnir ei sindrast sundur,
allir verða vakrir lutir.
Undirhálva egsins verður jørðin,
móðir mannaættar,
yvirhálva egsins verður
himnahválvið yvir øllum;
reyðans ervalutur lagar sól,
ið heitt á sumri vermir,
ervalutur hvítans kvikur
verður kaldi, kámi máni,
alt, sum sprøklut er í eggi,
verða stjørnur hátt á himni,
alt, í eggi er av dimmum,
verða svartir skýggjabøklar.

Hollanti

Kalevala, Het Finse heldenepos, 1979.
Käännös J. C. Ebbinge Wubben.

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Toen Ilmatar de eend zo hoorde jammeren, hief zij haar knie op uit de golven. In wijde kringen zweefde de mooie bonte vogel rond tot zij Ilmatars knie boven het blauwe water gewaar werd.



Zacht liet zij zich op deze welving neer, bouwde een broedplaats en legde er zes eieren in, helemaal van goud. Het zevende was echter van ijzer.

De eend begon te broeden. Ze broedde een dag en nog een tweede. Op de derde dag werd de hitte door het broeden echter zo groot, dat Ilmatars knie verschroeide en haar aderen dreigden te smelten.





Heftig schudde zij haar ledematen. De eieren rolden in zee en braken in vele stukken.

De scherven zonken echter niet weg in het slik, en de zee sleurde ze niet mee, maar alles wendde zich ten goede. Want zie, de stukken veranderden geheel: uit de onderste helft van een ei ontstond de aarde, die onder het uitspansel ligt. Uit het bovenste deel van een ei ontstond de hoge hemel. Uit het bovenste deel van een dooier ontstond de ver in het rond stralende zon. Uit het bovenste deel van een eiwit ontstond de maan met haar milde glans. Uit het gespikkelde mengsel van eiwit en eigeel ontstonden de sterren. Uit het donkere deel in het ei ontstonden de wolken, die door de lucht trokken.

Saksa

Kalevala, das finnische Epos des Elias Lönnrot, 1985.
Käännös Lore ja Hans Fromm.

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Da erhob die Wassermutter,
Wassermutter, Maid der Lüfte,
Schon ihr Knie aus Meereswogen,
ihre Schulter aus der Welle
Als ein Nistort für die Ente,
als ein sehr erwünschter Wohnplatz.

Dieser schöne Entenvogel
schwebt nun langsam, weithin schweifend,
Merkt das Knie der Wassermutter
auf dem blauen, offnen Wasser,
Hälts für einen Gräserhügel,
eine frische Rasenbülte.

Er fliegt langsam, gleitet leise,
auf das Knie lässt er sich sinken,
Darauf baut er seinen Brutplatz,
legt dort seine goldnen Eier,
Legt sechs Eier ganz von Golde,
doch das siebte ist aus Eisen.

Fängt die Eier an zu brüten,
Kniees Wölbung zu erwärmen;
Brütet einen Tag, den andern,
brütet auch am dritten Tage:

Schon verspürt die Wassermutter,
Maid der Lüfte,
Eine große Glut entstehen,
spürt die Haut sich stark erhitzen,
Fühlt ihr Knie schon fast verbrennen,
alle ihre Adern schmelzen.

Jäh ließ sie ihr Knie erzittern,
schüttelte sogleich die Glieder;
In die Flut entflohn die Eier,
rollten in des Meeres Wogen,
Es zerbrachen alle Eier,
splitterten in viele Stücke.

Nicht verschlingt der Schlick die Eier,
nicht verschluckt die See die Stücke;
Sie verwandeln sich zum Guten,
schön gestaltet alle Stücke;
Aus des Eies untrer Hälfte
wird die Mutter Erde unten,
Aus des Eies obrer Hälfte
wird der hohe Himmel oben;
Aus dem obren Teil des Gelbeis
wird die Sonne weithin strahlend,
Aus dem obren Teil des Weißeis
wird der Mond mit mildem Glanze;
Was gesprenkelt in dem Ei ist,
wird zu Sternen hoch am Himmel,
Das, was dunkel in dem Ei ist,
wird zu Wolken in den Lüften.

Graafinen suunnittelu Statiivi | Tekninen toteutus PVP | Copyright © 2014 Ylivieskan kaupunki