Tekstinäytteet: pohjoismaiset kielet

Ensimmäinen luku, jakeet 196-244: Maailman synty.
(Sotka etsii pesimäpaikkaa. Veen emonen, ilman impi kohottaa polvensa merestä sotkalle pesäpaikaksi.)

Ruotsi

Kalevala, 1999
Käännös Lars Huldén ja Mats Huldén

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Då stack havsfrun, vattenmodern,
vattenmodern, himlajungfrun
upp sitt ena knä ur vattnet,
sköt ur sjöarna upp skuldran,
så att fågeln fick ett fäste
för ett eget hem i havet.

Knipan flög, den vackra fågeln,
fram i glidflykt över vattnet
och fick syn på jungfruns knäskål
i det blåaktiga svallet.
trodde att det var en tuva,
tog det för en frodig torva.

Knipan flyger, knipan seglar,
slår sig ner på knäskålskrönet.
Där är boet snart i ordning;
det är dags att värpa gullägg.
Sex blev gulläggen i boet,
men det sjunde var ett skinnägg.

Knipan börjar ruva äggen,
hålla varmt i knäskålsboet.
Ruvar en dag, ruvar två dar,
ruvar än den tredje dagen.

Men då märker vattenmodern,
känner havsfrun, himlatärnan,
hur det hettar till i huden,
skålen glöder som ett eldkol,
het som om den stod i lågor,
ådrorna höll på att smälta.

Havsfrun gör ett kast med knäna
sprätter till med alla lemmar:
äggen rullade i vattnet,
hamnade i havets händer;
krossades i tusen bitar,
maldes sönder till små smulor.

Bottenslammet slök dem inte,
allt togs i förvar av vattnet.
Smulorna blev sköna smycken,
bitarna beundransvärda,
äggets underdel förvandlad
tillvårmoder jord härnere,
äggets överdel förvandlad
till den höga himmelskupan.
Gulans överdel blev solen
som belyser oss om dagen,
vitans överdel blev månen
med sitt matta sken om natten.
Men det brokiga i ägget
blev i skyn till tusen stjärnor.
Och det svarta som där syntes
blev till mörka moln på himlen.

Norja

Kalevala, 1967
Käännös Albert Lange Fliflet

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Hende då at vatnemori,
mor til vatnet, møy frå rømdin,
hóv sin kneled upp or bylgja,
herdebladet upp or havet
til eit rom for fuglereiret,
ei kjærkomi tuft for huset.

Det var seg den fagre kvinand,
flyg ho stirer, flyg ho spæjer –
fær ho sjå det kvite kneet
uppå blåe bylgjeviddi,
trur det er ei grasklædd tuve,
tek det for ei frodig torve.

Fuglen flyg’e, silger sakte,
dalar dinæst ned på kneet,
byggjer der sitt lisle reiret,
verp’e sidan sine gullegg.
Skalegg er dei seks i reiret,
skinnegg eitt, det aller seinste.

Tok kvinandi til å klekkje,
gav seg til å verme kneet,
klekte ein dag, klekte næste,
klekte innpå tridje dagen.

Bar då til at vatnemori,
mor til vatnet, møy frå rømdin,
kjende verk som av ein varme,
gådde ein hite svidde hudi,
tenkte at kneet tok til brenne,
trudde at senan byrja bråne.

Skók ho pä seg, riste kneet,
leda brått på lemin sine –
eggi vart i vatnet velte,
uti ville havet hivde.
Alle eggi sprakk i stykke,
skali vart til berre spildrur.

Eggi gjekk kje ned i gyrma,
spildrun kom kje burt i byljgun;
gode vart dei brostne skali,
alle spildrun vart so vene:
undare helvti utav egget
vart til moder jord her nede;
øvre helvti utav egget
vart til himilen der uppe;
øvre luten utav gulen
vart til sol som stødt skal skine,
øvre luten utav kviten
vart til måne, lyser mattar;
det i egget som var spreklut,
vart til stjernur hågt på himiln;
det der fanst av myrkar farge,
vart til skyir yvi jordi.

Tanska

Kalevala, 1994
Käännös Hilkka & Bent Søndergaard
(Säkeistöjen jakoa on muutettu niin, että rivit vastaavat toisiaan.)

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.

Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Men så løfted vandets moder,
vandets moder, luftens jomfru,
knæet op af havets bølger,
skulderbladet op af vandet,
som en redeplads for anden,
som et opholdssted for fuglen.

Og den smukke vildand kom der,
og den svæved, og den ”svaved”,
øjned vandets moders knæskal
på den dybblå brednings bølger,
tog den for en græsgrøn tue,
for en frisk og saftig græstørv.

Fuglen fløj nu rundt og svæved,
satte sig til sidst på knæet,
gav sig til at bygge rede,
lagde gyldne æg i reden,
seks af æggene var guldæg,
men det syvende et jernæg.

Så begyndte den at ruge
og at varme kvindens knæskal,
ruged én dag og den næste,
ruged også tredjedagen,

men så følte vandets moder,
vandets moder, luftens jomfru,
at hun nu blev varm og blussed,
hendes hud blev helt forkullet,
og hun trode, knæet brændte,
alle hendes sener smelted.

Kvinden rysted knæet kraftigt,
hun bevæged sine lemmer.
Æggene faldt ned i vandet,
trilled ud i havets bølger,
de gik klirrende i stykker,
splintredes i mange stumper,

men de havned ej i dyndet,
landed ikke dybt i vandet.

Stykkerne de gik til gode,
alle stumperne blev anvendt,
thi den nedre del af ægget
blev til jorden nedenunder,
og den øvre del af ægget
blev til himlen ovenover,
æggeblommens øvre halvdel
blev til solens lyse skive,
æggehvidens øvre halvpart
blev til månens blanke flade,
og det brogede i ægget
blev til stjernerne på himlen,
hvad der var af sorte pletter
blev til himlens mørke skyer.

Graafinen suunnittelu Statiivi | Tekninen toteutus PVP | Copyright © 2014 Ylivieskan kaupunki